Epäonnen alamäki

En ole vielä päättänyt, oliko se epäonninen pyörälenkki torstaina onneksi vai harmiksi. Joka tapauksessa se pisti loppuviikon suunnitelmat uusiksi. Ainakin se on pitänyt minua kotona koulutehtävien ääressä, mikä on hyvä juttu! Olin unohtanut, että maanantaina pitää palauttaa musiikin arvioitavat tehtävät, kun olen ollut niin 100% keskittynyt kuvikseen. Ja heppailuun tietysti.

Torstaina olin luvannut lähteä pyörälenkille yhden kaverin kanssa. Poljettiin Saltashiin, oikeaan jyrkkien mäkien ihmemaahan (siellä pitää vielä käydä kameran kanssa!), ja laskeuduttiin yhtä piiiiiiiitkää kapeaa 20% mäkeä. Perusenglantilaiseen tapaan tien laidoilta nousi pystysuora pusikko, joka kaartui katokseksi tien yläpuolelle. Nämä tiet ovat yleensä kosteita, sadepäivien jälkeen limaisia ja älyttömän liukkaita. Torstai oli tavallinen liukas päivä siis, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että jarruttamismahdollisuudet ovat aika rajoittuneet niin jyrkässä mäessä. Parempi, kun antaa mennä, ja keskittyy ohjaamiseen.

Kaveri rullasi edellä, minä perässä, ja yhtäkkiä tajusin, että se jarruttaa voimakkaasti - minä en. Vauhtia oli sen 45-50km/h, alhaalla isomman tien risteys. Pakko pysähtyä. Ja vaikka miten yritin jarruttaa, pyörä vain jatkoi matkaa kivassa luisussa. Ja seuraavaksi JYNK! pää edellä asfalttiin. Jotain kolisi rinnettä alas, ensimmäinen ajatus oli, että sinne meni mun Bianchi palasina. Kaveri syöksyy mun luo, "ootko hengissä". "Onko mun pyörä hengissä?" vastaan. "Onko kaikki OK?" - "Mikä tuota mäkeä vieri alas?" Vasta, kun tiesin, että pyörä on yhtenä kappaleena, ja mäkeä vieri alas vain pumppu ja muu roju mun selkätaskusta, pystyin ajattelemaan jotain muuta - "Onko SUN pyörä kunnossa, törmäsinkö siihen?" Ja sitten hervotonta, säikähtäneitten ihmisten naurua. Onko pyörät kunnossa, kun kaveri oli varma, että multa meni vähintään niskat nurin.

Kun vihdoin pääsin asiaan, ja selvitin, että oon paria pikku naarmua vaille täydessä kunnossa, pistettiin ketjut paikoilleen ja jatkettiin matkaa. Molemmat kiusallisilla kauneusvirheillä varustettuina - minä ja pyörä.


Illalla sitten Life Centeriin uimahalliin ja saunaan suomalaisen kaverin kanssa. Hyvä tässä vaiheessa vaihtoa kuulla, että kulman takana on oikea suomalainen Sauna (ja ilmainen yliopiston uintivuoro 4 kertaa viikossa). Löyly maistui! Ja siellä lauteilla istuessa selvisi, että Plymouthissa on kolmaskin suomalainen tyttö, joka luulee olevansa ainut täällä. Ehkä vielä ehditään pitää Suomi-ilta ennen kotiin lähtöä.


Peruin viikonlopun Lontoonkeikan, jotta saan tehtyä kuviksentyön loppuun. Lauantaille oli tarjolla 85km pyörälenkki clubin kanssa Dartmoorin halki, aurinkoista keliä. Ja sunnuntaille mahdollisesti paikka miehistössä purjehduskilpailuun.

Istuin perjantai-iltana yhdeksään kuviksen luokassa kiillottamassa rosoista savea. Kenen idea oli valita rakennussavi mun työhön - mun vai opettajan?

Lopulta olin kohtuullisen tyytyväinen (opettaja oli luvannut mun jäädä 10min viimeistelemään sen jälkeen, kun se lähti - meinas että muuten se löytää mut maanantaiaamuna luokasta hinkkaamasta savea lusikalla), ja siinä se nyt näkyy kuvassa. Polttamista ja lasitusta vaille valmiina. Vielä sen ehtii pilata.


Särki päätä, ja niskaa ja selkää. Piina paheni iltaa kohden, päänsärky tuli inhottavina aaltoina, pistin menemään puhelua paremmin tietävälle kaverille - parempi jättää lauantaiaamun lenkki väliin. Nappia naamariin, ja lauantai tietokoneen äärellä kirjoittamassa laulua musiikin kurssia varten. Vuorotellen seisoen ja maaten, koska istuminen sattuu selkään liikaa. Motivaatio nollassa, mutta tällaisen sain aikaan:

Niin, että sama kait se mitä niille suomeksi laulaa... Kip (opettaja) oli ilahtunut ajatuksesta, että teen laulun  suomeksi, kun teemana oli musiikki ympäri maailmaa.

Tämän päivän haasteena on viimeistellä tuntisuunnitelma aiheesta joiku. Purjehduskeikka ei onnistunut, kipparia ei saatu kiinni. Uusi yritys, kunhan tulen takaisin Suomesta.


Tuntuu niin hurjan hyvältä käydä mutka Suomessa! Torstaina, lasken öitä kuin pikkutyttö jouluaattoon.


Alan olla lopen kyllästynyt ainaisiin ryhmätöihin täällä. Kun sovitaan aika, jolloin tehdään työ loppuun, jengi ei ilmesty paikalle. Eikä vaivaudu ilmoittamaan, että ei tulekaan. Eikä "muista" kertoa, milloin se tehdään loppuun. Ja tulokset on jätettä, oikeasti. En oo varmaan yläasteellakaan nähnyt niin kehnoja esityksiä/esitelmiä, kuin täällä. Jopa mun "motivaatio nollassa" -tila tuottaa parempia tuotoksia, kuin näiden parhaimmisto, ihan oikeasti. Perjantaina oli neljäs kerta, kun ryhmätyön teko peruuntui (kaikki neljä eri ryhmiä toki, tarkoituksella olen aina hakeutunut eri ryhmään löytääkseni edes pikkuriikkisen motivaatiota jostain niistä). Syleksien myrkkyä karkasin kuvikseen. Tony keitti teetä ja tarjosi suklaata. Paljon suklaata. Se lohdutti siinä hetkessä, mutta nyt taas tympäsee. Milloinhan me saadaan se ryhmätyö valmiiksi?

Parempi kai keskittyä omiin esseisiin sitä päivää odotellessa. Nyt olen jo riittävän kauan istunut kirjoittaen diipadaapaa tässä, ja siirryn takaisin tuntisuunnitelman pariin. Kuullaan taas, ja hiphiphurraa ensi viikonloppuna nään niin monia ihania ihmisiä Suomessa!