Viimeistelyä vaille...

 Vielä puoli vuorokautta sitten näytti opiskeluhuoneeni sekamelskaiselta. Pyörän pakkaus jäi eilisiltana vaiheeseen, kun polkimet eivät irronneet, ja toinen matkalaukku alkoi näyttää toivottoman pieneltä kenkälaatikon vieressä. Aamutokkuraisena avasin opiskeluhuoneen oven ottaakseni kahvikupin alakertaan, ja säihkähdin hereille. Tämä kaikki, ja jotain pitäisi vielä kirjoittaakin tänään. Palautukset onnistuvat opettajien mukaan sähköisestikin, joten deadlinet eivät enää paljoa painaneet. Onneksi kaikki esseet ja muut olivat hyvässä tai vähemmän hyvässä vaiheessa - osa viimeistelyä vaille valmiina, osa läjänä epämääräisiä aanelosia täynnä suomen- ja englanninkielisiä muistiinpanoja. Soitin Gabrielille, joutaisiko hän työkaluinensa auttamaan pyörän kanssa. Vuokranantajan pojasta ei paljon ole apua - voimaa sillä ei ole sen enempää kuin minullakaan, tahtoa huomattavasti vähemmän. Istuin alas pakkaamaan ja purkamaan ja taas pakkaamaan matkalaukkuani.

Kerran elämässäni osasin olla järjestelmällinen ja käyttää kaiken tilan tehokkaasti hyväkseen, ja lopulta matkalaukkuni näytti näinkin siistiltä. Ja siellä on siis kaikki, mitä sinne olin aikonutkin laittaa! Järjestelmällisyyspuuskassani sitten istahdin koneelle, ja naputtelin 3D-kuviskurssin blogin lähes palautuskuntoon. Ammatillisen reflektoinnin osuuden hiominen jäi kesken, kun pelastava enkeli saapui auttamaan. Paremmilla työkaluilla ja miehekkäillä voimilla polkimet irtosivat (irtosi myös muutama irvistyskin, ja paljon iloista rupattelua), ja oli sen vanhan kilpapyöräilijän apu suuri apu myös pyörän laukkuun asettelussakin. "Eijjei, tämä kiekko tähän ja toisin päin, sit ohjaustanko työnnetään tänne näin, pistä tää patja tohon, ja kansi kiinni." Ja se oli siinä. Erkka-veli, ja joku muukin kotona saattaa muistaa sen ähellyksen ja puhelluksen, kun pyörää pakattiin tänne päin lähtiessä...

Pyöristä nyt puheenollen, vauvani koki uudestisyntymän  kuviksenopettajan sähellyksessä. Pilalle mennyt keltakultainen kettinginpalanen muuttui huomattavasti siedettävämmän näköiseksi. Kerrankin sen sähellyksestä oli enemmän hyötyä kuin haittaa! Se oli aikonut salaa minulta laittaa uuden lasitteen päälle ja takaisin uuniin, mutta sitten hoksannutkin, että saattaisin tykätä huonoa, jos se ilman lupaa menisi koskemaan työhöni. Vähin äänin siitä sitten pesi sen lasitteen pois, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että siihen oli koskettu. Vaikka meinasi se ensin väittää, ettei ollut koskenut. Jokin kemiallinen reaktio oli muuttanut värin ylläolevan kuvan mukaiseksi. Paikkailin vain halkeamia, takaisin uuniin, ja siinä se sitten on.

Ei vain mahdu laukkuun. Tony aikoi ottaa sen hoitoon, ja lupasi, että vielä jonain päivänä saan sen, jollain keinolla. Kuka tietää miten, ja missä kunnossa. Sain kuitenkin sovittua, että sen ruukun se lähettää mulle. Tosin aikoi lasittaa sen jollain omalla suosikkitavallaan.

Tämä luokka on ollut mulle enemmän koti kuin tämä, missä nyt huonolla sohvalla istun ja kirjoitan. Vähän surullisen näköinen luokka tällä hetkellä - pyödillä makaa ihmisten kuoria, yhdellä on vielä pää irti, yksi yrittää taistella painovoimaa vastaan, mutta on jo aika litteä. Yksi on vailla siipiä edelleen. Siivet puuttuvat, kun yhteisymmärrykseen niiden muodosta ja materiaalista ei päästy. Haluttiin kyllä sille korpinsulista tehdyt valtavat siivet, mutta mistään ei ole löytynyt korppeja kynittäväksi, eikä Tonyn loppumattomassa varastossakaan ollut riittävästi valmiina. Istuttiin tuumaustaukoa pianoluokassa, lauloin lapin kesästä, Tony kuunteli. Luonnosteli yön, muutti Enkeli-Karon joutseneksi, ja aikoi tehdä siivet eilen illalla valmiiksi. Saa nähdä löydänkö huomisaamuna ne joutsenen siivet roskista, vai onko kuori päässyt vihdoin nousemaan siivilleen.

Tätä luokkaa minulla tulee ikävä, ja pahaa teetä mansikkamukissa, ja Tonyn loputonta tenttaamista siitä, millaista kotona on ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Joulu alkoi viime viikonloppuna Lontoossa. Ihanat ystävät Suomesta olivat käymässä siellä. Shoppailimme, kikattelimme, kauhistelimme ja ihastelimme kaikkea, riemuitsimme kenkälöydöistä, ja onnellisina kaikki uusissa saappaissamme sitten istuimme iltaa suomalaisella kirkolla. Sunnuntaiaamuna mentiin adventtikirkkoon Westminster Abbeyyn. Poikakuoro oli kaunista kuultavaa, ja kirkossa paljon katseltavaa.

Siitä sitten Covent Gardeniin kuka aamupalalle, kuka brunssille, ja kuka lounaalle. Löytyi ihana kuppila, ja tilaakin oli suurelle seurueellemme. Tosin emme kaikki samaan pöytään mahtuneet, mutta tulimme kuitenkin sen verran ajoissa, että vältimme pahimman ruuhkan. Meidän jälkeen tulevat joutuivat jonottamaan ovella pitkiäkin aikoja, ennen kuin pöytiä vapautui.

Takaisin kirkolle, ja illalla kauneimmat joululaulut. Oli ihana viikonloppu ja surullista tulla takaisin Plymouthiin kiireeseen.

Täällä kiireessä ehdin kuitenkin huomata kauniin sään, ja aikaa löytyi juuri yhdelle tunnin kävelylenkille Central Parkissa. Ilma oli kirpeä ja hengitys huurusi. Paikalliset ärsyyntyivät ja palelivat sisällä, minä puin lämpimästi ja iloitsin ihanasta päiväkävelystäni kaikessa rauhassa.

Huomenna on vielä yksi luento. Ja hyvästit Rolle buildingin ylimmässä kerroksessa koko kuviksen ihanalle henkilökunnalle.  En taida pystyä hyvästelemään, täytyy sanoa

"See you!"

ja vilkuttaa portaissa,

kuin huomenna taas nähtäisiin.